21.3.2012

Kameleontti-identiteetti.


"Niin.. Menit sitten ja ajoit puolet päästäsi siiliksi.."
Kyllä! Niin tein.. Ai miksikö? Huvin ja urheilun vuoksi, kai.

En oikeastaan osaa sanoa tarkalleen miksi, viime viikolla tuli vain sellainen olo -ja mahdollisuus kun olimme Smirren ja Nean kanssa Remakella. Smirre parturoi oikean puolen päätäni millisiiliksi käden käänteessä ja that's it.



      Siinä on! Ja sen saa kätevästi myös piiloon jos tarve vaatii.                            

Ai miltäkö nyt tuntuu?

 Eipä oikeastaan mitenkään erilaiselta, lähinnä tämä pieni muutos ulkonäössäni on saanut minut jälleen pohtimaan ihmisten arvoja ja ennakkoluuloja.
"Selkeästikin ihminen, joka tällaista menee tekemään on vähintäänkin päästään vialla tai vähintäänkin hukassa" -ensimmäisestä en itse varmuudella uskalla mitään mennä väittämään, mutta jälkimmäisen myönnän

Olen tosiaan tainnut hukata identiteettini jonnekin maailman myllerryksiin.
Mutta taasen toisaalta olen aina ollut varma siitä, että olen jotain etäistä sukua kameleontille, joten ehkä tällainen hapuilu ja hakeminen on vain osa prosessia tai osa minua itseäni.. Ehkäpä jonkinlainen luonteenpiirre, josta en pääse eroon vaikka haluaisinkin.



Kumpi nyt sitten onkaan se "oikea" minä..?              



No ainakin minulla on hauskaa seuratessani kanssaihmisteni ihmetteleviä ja hämmästyneitä katseita, kun eivät näemmä osaa päättää olenko tosissani vai oliko tämä vain vitsi.

Siinähän pähkäilette!

<3 Anna

16.3.2012

Erään Laukun Evoluutiosta...




Olipa kerran kangaskassi. Se oli käytännöllinen ja yksinkertainen, mutta muodoton ja ryhditön.


Aikojen saatossa laukku alkoi kehittää itselleen kolmiulotteisia muotoja, kasvattipa se myös itselleen olkahihnankin. Uutta ilmeikkyyttä sille antoivat erilaisten materiaalien yhdistymät.



Evoluution huipentumana Laukku sai vielä lisää muotoja ja kulmikkuutta, alkoipa se haparoiden nousta myös omille jaloilleen.
Laukkujen ikäkaudet: vauva, leikki-ikä, teini-ikä, aikuisuus


Lopulta laukut alkoivat lisääntyä holtittomasti...




Päivi


11.3.2012

Impulsseja~

Työharjoitteluni loppupuolella, juuri ennen joululomalle lähtöä rohkaisin itseäni: 'Tänään mä teen sen'. Puin ulkovaatteitani päälle Remaken portaikon luona, sydän villisti pamppaillen ja menin toivottamaan Mirjamille (eli Smirrelle) hyvät joulut-- Ja kysyin milloin voisin kirjoittaa sen Remade- tiimin sopimuksen josta olimme aikaisemmin jo hieman jutelleet. Siitä se homma lähti etenemään.

Muistan tilanteen hyvin, sillä joskus minun on erittäin vaikeata avata suuni. Vaikka kyseessä olisi vain tervehdys, tuntuu se silti välillä vaivaloiselta ja jälkeenpäin se harmittaa, sillä olen saanut kuulla että ihmiset luulevat minua kopeaksi tai epäystävälliseksi asian johdosta. Oikeasti olen luonteeltani hieman ujo kunnes minut oppii tuntemaan.. Mietin perin pohjin myös asiat läpi ennen kuin myönnyn mikä usein johtaa siihen että mahdollisuus valuu käsistäni jättäen jäljelle vain katumuksen. Uuden vuoden lupauksena lupasinkin yrittää olla spontaanimpi ja tarttua tilaisuuksiin nopeammin!

Tänään päätin hetken mielijohteesta lähteä ulos valokuvaamaan blogia varten. Mielessäni oli aivan toinen aihe kirjoitukseeni, mutta jotenkin päädyin kuitenkin kirjoittamaan tämän tekstin. Sain kuitenkin otettua muutaman kuvan reissultani ja toivon että ne virkistävät näkijäänsä.




Raunioita



Uskaltakaa kysyä ja olkaa spontaaneja. Onni on omissa käsissänne ;)

Eve



8.3.2012

Päätös parempaan


Istun keittiönpöytäni ääressä ja katson kuinka auringon viimeiset säteet painuvat horisontissa puiden taakse ja värjäävät taivaanrannan persikan väriseksi.

Jos minulta olisi tasan viisi viikkoa sitten kysytty, missä viiden viikon päästä olisin, vastaukseni olisi luultavasti ollut: ”Tässä tismalleen samassa paikassa, kotona Kalliossa, tietokoneella työpöytäni ääressä, ompelupäivän
Remakella päättäneenä tanssituntia odotellessa.”

Kyllä, istun nytkin kotona tietokoneen ääressä. Vastauksestani siis tuo osa olisi mennyt oikein. Tuolloin viisi viikkoa sitten en vain olisi todellakaan voinut kuvitella, että kotini olisi viiden viikon päästä 267 kilometrin päässä Jyväskylän keskustassa.

Auringonlaskumaisemat keittiöni ikkunasta
Vannomatta kuitenkin paras – sen olen pienen elämäni aikana todellakin oppinut! Nimittäin neljä viikkoa sitten irtisanoin vuokrasopimuksen Kallion kodistani ja aloin pakata muuttolaatikoita. Kyllä, ymmärsit aivan oikein: idea ja päätös muutosta sikisivät viikossa. Jos joku olisi viime syksynä ehdottanut minulle paluumuuttoa kotikaupunkiini Jyväskylään, olisin nauranut päin naamaa.

Miten sitten yhtäkkiä päädyin muuttamaan Helsingistä Jyväskylään? Siihen löytyy monta syytä. Tuolloin viisi viikkoa sitten lähdin suunnitellusti perjantaiaamuna junalla Jyväskylään. Tiedossa oli mukava viikonloppu perhettä ja ystäviä nähden, mitä olin odottanut jo pari viikkoa. Sunnuntai-iltana ei kuitenkaan ollut yhtään paluufiilis Helsinkiin. Ajattelin lähteväni maanantaina aamusta, sillä mikään ei estänyt minua lykkäämästä lähtöäni hiukan. En kuitenkaan saanut aikaiseksi lähteä maanantainakaan, sillä Helsinkiin palaaminen tuntui lähestulkoon vastenmieliseltä.

Aloin miettiä, miksen halunnut palata takaisin Helsinkiin. Tajusin voivani henkisesti melko pahoin. Pari päivää tutkiskelin solmulle kiertyneitä tuntemuksiani ja päätin alkaa purkaa pahanolonvyyhtiäni: ensiaskeleena muuttaa Jyväskylään. Niin siis lähdin (vihdoin ja viimein) keskiviikkoaamuna takaisin Helsinkiin, mielikeventyneenä siitä, että tämä saattaisi olla viimeinen kerta (ainakin vähään aikaan) kun lähden Jyväskylästä Helsinkiin mennäkseni kotiin.

Nyt olen asunut uudessa kodissani tasan viikon, enkä kadu pätkääkään päätöstäni muuttaa takaisin Jyväskylään. En, vaikka päätös tuli äkkiä, ja yleensä olen (turhankin) harkitseva ja hidas päätösten tekemisessä. Enkä vaikka päätös muutosta ei ollut puhtaasti järjellä ajateltuna kovin fiksu, vaan perustui enneminkin tunteisiin. Uskon nimittäin vahvasti suuremman voiman johdatukseen tai kohtaloon, miksi sitä nyt kukakin tahtoo nimittää. Siihen, että kun kuljet oikealla polulla asiat vain tapahtuvat ja loksahtelevat paikoilleen ilman suurta vastustusta.

Tätä uskomustani olen saanut todistaa siitä päivästä lähtien, kun päätin muuttaa Jyväskylään. Muun muassa: löysin itselleni aivan ihanan asunnon neljässä päivässä, sain yllättäen irtisanottua monta asiaa säännöksiä lyhyemmässä irtisanomisajassa - esim. asuntoni ja nettiyhteyteni - ja muutossa tuli yllättäen auttamaan lähes kymmenen ihmistä. Lisäksi olen saanut yllättäviä keikkatöitä ja lisää näyttää vaan pukkaavan, näin muutaman asian mainitakseni.

Kävin juhlistamassa asunnon löytymistä superfood-suklaasmoothiella - NAMS!

Parhainta on kuitenkin se, että olen taas pitkästä aikaa oma itseni ja mieleni on jälleen tyyni. Minulta on kysytty tuntuuko Jyväskylä enää kodilta asuttuani puolisen vuotta Helsingissä. Vastaukseni kuuluu: ”Tuntuu! Enemmän kuin Helsinki koskaan.” Täällä rakkaimmat ystäväni, perheeni, monet tärkeät sukulaiset ja luonto ovat lähellä. Olen sanonut monille, että minusta tuntuu, kuin en olisi edes ollutkaan poissa. Kornisti Keski-Suomen kotiseutulaulua lainaten: ”Täällä on naapuri heimoni verta, täällä on ystävä voittamaton. Tänne, ah tänne, on kaipaus kerta, täällä on kaikki mi’ kallista on…”

Älkää siis väheksykö sydämenne ääntä tai pelätkö tehdä isoja päätöksiä, edes nopealla varoitusajalla, jos teillä on kutina siitä, että ne saisivat teidät voimaan paremmin. Älkääkä miettikö sitä, näyttävätkö päätöksenne muitten silmissä typeriltä. (Nimittäin päätös muutostani varmasti monen mielestä näyttää!) Loppuun tahdon vielä lainata hyvän ystäväni fiksua lausetta, kun emmin takaisin Jyväskylään muuttoa:

”Aina ei tarvitse tyytyä keskinkertaiseen, jos voi saada parempaa.”

(Äsken samainen ystäväni rimpautti ovikelloani nettitikkunsa mukanaan. Monista hyvin järjestyneistä asioista huolimatta netti minulta vielä uupuu, vaikka sen pari viikkoa sitten tilasin.)

Elämänsä flow’n jälleen löytänyt                                                                                                                                                                        
Liisi

4.3.2012


Elämäni ensimmäinen blogikirjoitus 4.3.2012!
Mistä aloittaa... 23.2.3012>>
Juuri nyt istun mukavasti tallinnalaisessa hotellihuoneessa kirjoittaen tätä mieheni läppärillä. Kun katson ikkunasta ulos näen harmaan loskaisen Tallinan kadun ja Toomeispuiston (vai kunkahan se pitäisi kirjoittaa). Lasissa yöpöydällä kuplii huohuviini, jonka -siis sen koko pullollisen “joudun” juomaan yksin, sillä mieheni ei alkoholiin “usko”, hän sen sijaan uskoo torkkuihin -ohnan hän lievästi flunsassa juuri tietenkin silloin kun olemme ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen jossain kahden kesken! Mieleni halajaa tupakalle (saamarin kuohari!) No niin jo alkaa kuorsaus kuulua mieheni suunnalta. Mutta siis, olen pitänyt kirjoittamisesta koko ikäni, mutta kirjoittanut vain omiksi huveiksi, lukuunottamatta paria raskausajan artikkelia ja yhtä kirjaprojektia -josta ei sitten koskaan tullutkaan mitään. Tässä nyt kirjoitan, vaikka monesti tässä vuosien varrella olen koko ploKi ajateukselle tuhahdellut ja huvitellut. Nyt siis olen mutiloitumassa itsekin kai moiseksi Blogaajaksi??!!
Mistä sitten kirjoittaa?
Niin mistä kirjoittaa, on erinomainen tiedustelu.. Päätimme yhdessä Remaden tiimin kanssa noin kolme viikkoa sitten, että aloitamme tämän blogin. Nea, joka idean henkiin puhaltaja on, loi uudelleen henkiin jotain mihin hönkäiltiin jo pari vuotta sitten -jo ennen Remade-projektin päivänvalon näkemistä. Silloin pidin ajatusta jo hyvänä, mutta en itse ollut valmiudessa lähteä osallistumaan muuten kuin satunnaisella kirjoittamisella -ja idea häipyi kuin aamu-usva auringon säteilyyn. Mutta nyt tässä olemme ja kirjoitamme.. mutta mistä siis? Siis tietystihän meillä Remakella on paljon validia aihetta -varsinkin valitukseen siitä miten kurjassa jamassa yhteiskuntamme on tai vähintään kuinka kurjaan jamaan olemme menossa! Mutta, haluanko sittenkkään tuhlata hyvää vapaata höyryn päästöä vain siihen mikä on “todellista”. Ehkä voisinkin käyttää tämän kanavan vain siihen, että annan tulla mitä milloinkin päästäni tähän valuu-- täysin harkitsemattomasti!? Onneksi ympärilläni olevat ihmiset eivät anna minun julkaista mitään liian hullua- ehkä?
No sano nyt sitten jotain fiksua kerran kun kirjoitat!!
Tjaa sitten pitäisi kai sanoa jotain viksua? No mikä minua tällä hetkellä eniten kirjoituttaa tai puhututtaa... taitaa olla se, että ihmiset; Ottakaa omaa aikaa tehden asioita mitkä saa teidät eloon! Jos se on halpis loma Tallinassa pienessä kuohari huppelissa, kuin Sex&cityssä konsanaan (lukuunottamatta sitä samariinin kessua siis edelleen) niin Pliis tehkää se! Menkää sinne Viroon ja ottakaa se aika. Olen ollut tässä hotellihuoneessa kolme tuntia, puolentoista tunnin rännässä rämpimisen jälkeen, raahaten suurta painavaa olkalaukkua samalla kertaa ja kuunnellen mieheni toisinaista räkimistä ja yskimistä-- juuri silloin kun eteen sattuu juurikin se legendaarinen Universaal Universum kauppa, johon sitten miehenikin ihastuu!! Ja kuinka tuntuu NIIN lomalta tämä!! Ja voi kuinka on NIIN irti pää kaikesta mikä kuutioitti päätä juuri noin kuusi tuntia sitten. On kuin kaikki se mikä “kuutioitti”, jolla siis tarkoitan tiettyihin ajatusmalleihin ja toimitamalleihin jämähtämistä -ja siis kuutioissahan kuvioina ei ole mitään vikaa!! Mutta siis kuitenkin, on kuin kaikki se olisi karissut asteittain pois -etenkin kuohuviinin avulla. Kauheaa tästähän saa ihan sellaisen kuvan, että olen ihan humalikko :-) No mutta, totuushan on se, että toisinaan kaikki olemme- siltikään olematta sitä hehheeh. Olikohan tää nyt sitten fiksua kuitenkaan?


Tarotkin sanoi sen Mirjami, ole siis oma itsesi!

Viime viikolla minulle tehtiin 30-vuotisen elämäni ensimmäinen Tarot tulkinta, ja jos on niin upee tulkki kuin meidän Sari, niin todella suosittelen! Ei se ole mitään huuhaataa tai foliohattuilua saatika sitten jotain “ennustelua-- korttini mystisesti näkevät vaalea verikön, joka sapuu ja niin edelleen”. Ei, se oli todella mielenkiintoista ja paljon antavaa ja kaikkea muuta kuin ennustelua. Se miksi tämä aihe pomppasi tähän, on syynä aasin silta (näemmä- viittaa kirjoittajan epäloogiseen kirjoitusrutiiniin) edelliseen aiheeseen, jossa mietin oliko edelliset edesottamukset kovinkaan minua- vai olivatko? Joka ikisessä tapauksessa, viime viikkoinen Tarot siis kehkeytyi kertomaan ja kehoittamaan minua olemaan rohkeasti minä. No- joka ikinen, joka minut tuntee voisi tähän ehkä jopa naurahtaa, että mitäpä ongelmaa hällä nyt siinä on? Mutta, niin- ehkäpä onkin. 



Mikä siis tämä ongelma on, jos sitä siksi voi kutsua?

Olen monessa mukana ja vaikka olen se mitä olen -se on melkeinpä elämäni motto “Ole se mitä olet” jättäydyn olemasta koko kapasiteetissani se mitä olen. On siis olemassa kaksi olemassaolon muotoa, sisäinen ja ulkoinen. Ja toden totta viime viikkoisen session myötä tajusin, etten välttämättä ja kaikesta huolimatta ole ollut se joka olen myös sisäisesti -tarkoittaen sitä mitä koen olevani kokonais-valtaiselta kapasiteetiltani. Olen toki sanojeni mittainen nainen siinä ulkoisessa merkityksessä ja sen palautteen olen saanut ulkopuolisiltakin. Mutta, se mitä tulee siihen mitä koen olevani koko kapasiteetilani -en voi sanoa täyttäneeni niin kuin oma rehellisyyden etiikkani vaatisi. Lisäksi juuri nyt mieleeni palautuu viime kertainen tiibettiläis/intilaisen munkin selonteko eri kapasiteetin omaavista henkilöistä. Riippuu toki omasta kapasiteetistasi kuinka paljon mitäkin voit olla. Buddhalaisen näkemyksen mukaan on olemassa kolmen kapasiteetin omaavia ihmisiä ja se, että määrittelen itseni pienemmäksi kuin olen on ollut silkkaa huonoa itsetuntoani.

Mitä sitten tekisit jos olisit se mikä Olet?

Esimerkiksi tuossa äsken ulkona käytyäni sillä tupakilla jota tämä pahuksen kuohuviini sai minut huokaamaan ja jota en pyhästi kuvitellut tulevan kuin piccolon (sen pienen pullon verran tämän ison sijaan) nauttimaan. Totesin seistessäni melkeinpä kadulla toinen toistaan mahtavimpien bassosaundien saattelemien autojen seassa, vain hotellin katos rännältä turvanani, että saatanpa tulla tänne seuraavan kerran ihan yksinäni ja antautua pelkälle omalle kirjotukselleni -hurmioituen pienestä kuoharista ja tupakoinnoin sallivasta hotellihuoneesta... sitten paikallinen keskeytti minut tiedustellen viroksi missä on osoite se ja se- johon vastasin-- sori olen turisti. 

Mieheni melkein heräsi ja alkaa pimetä, enkä saanut selkeää vastausta sille, josko luen tämän hänelle vai jatkaako hän uniaan vielä toivin. Niin hurmioituminen-- elämästä hurmioitunut ihminen sehän minä olisin ja olen jos vain uskalllan olla!
Se, että joku hehkuttaa omaa elämäänsä ja on todella iloinen saati sitten onnellinen siitä on pelottava asia! Ja sitähän minä tässä olen jättänyt näyttämättä -ja jopa kokematta. Vain siksi, että olen pelännyt jos joku tulee kateelliseksi... miksi?
Seuraavaan tekstiin mentäessä on syytä varoittaa! Tämä retki voi johtaa uusiin oivalluksiin ja en todellakkaan ole näin kepeä välttämättä ja TODELLA otan kantaa, sillä koen sen olevan myös tehtäväni.. Mutta siis -ihmiset hurmioitukaahan ihmeessä elämästä edes välillä!

Smirre