VAROITUS! Tämä on päänpurkua!
Ollakko mitä vaiko eikö ollakko?
Niin tässähän vasta siis pulmaa monelle konsanaan.
Olen tässä viime aikoina pohdiskellut niinkin syvällistä asiaa kuin että olenko ulkomuodoltani niinkuin mitä!? Otetaan huomioon, että olen kolmen lapsen synnyttänyt nainen ja kaikki vauvat ovat olleet vähintään nelikiloisia. Toisin sanoen kroppani on käynyt läpi suunnattomia muutoksia viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Ensimmäisen kerran 2004 kun sain esikoiseni. Mimmi muuntui vaatekoosta 34-36 tasolle 40-42 yhdeksässä kuukaudessa, eikä sen koomin moisia vaatekokoja ole nähnytkään.
Varmaan moni nainen kokee tämän muutoksen kovin luonnollisena ja ihanana, mutta itselleni se ei ollut niin. Parhaimpien imetyshuurujen laskeuduttua ja lopulta imetyksen päätyttyä löysin itseni ruumiista, jota en tunnistanut omakseni. Minulla toki oli ollut vartalon hyväksyntä ongelmia jo ennen - erityisesti rintojeni kanssa, mutta nyt todella olin kuin tuntemattomaan lihakasaan implementoitu alieni.
Jos ihan rehellinen olen ja selkeä - en tätä tekstiä kirjoittaisi jos asiat olisivat muuttuneet tästä!
Taas tänään jouduin kokemaan oikein rankalla kädellä tätä prosessointia.
Tarina menee näin: Mun "Pikkuegolla" (jos ei tiedä mitä tää tarkoittaa voi kysyä joltain kamulta)
on sikakmainen tapa solvata minua juuri sillä asialla, mikä helpoiten saa mut pois tolaltani ja kokemaan itseni surkean epäonnistuneeksi paskakasaksi (sori - mut tää on totta- ei saa nyt hyssytellä!).
No- Oltiin eilen meidän ihanan Remade tiimin jäsenen KahviEläimen (kuten häntä sisäpiirissä söpösti kutsumme) syntymäpäivillä. Bongasin Uffin kassista siellä pinkin oikein Sexyn topin, jonka toki bloggasin suoraan päälle, jättäen vaihtarina päälläni olleen topin Uffaffaalle toimitettavaksi.
Tänään intouduin samaisesta pinkistä topista, ja puin oikein kunnon rintaliivit päälle ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Minulla näet on kausia jolloin pyrin pitäytymään niin todellisena kuin voin (siis ei esim. topattuja rintaliivejä!) Nyt kuitenkin pinkki toppi inspiroi minua olemaan hieman enemmän naisellinen ja tuntuikin oikein uljaalle! Ja tottavie olo oli naisellinen, itsevarma ja ehkäpä jopa seksikäs - huomasin miehenikin ensireaktiosta, että jokin hiveli siinä silmää - potkaisin ukkoa ja kiitin, että johan saa parin sentin pumpulit silmät vilkkumaan - olenhan inhorealisti.
Siihen se hauskuus sitten loppuikin. Iltapäivän aikana, jokin veemäinen saundi päässäni alkoi pikkuhiljaa kuulumaan lujempaa ja lujempaa. Kertomus pään sisässä pääpiirteittäin menee siis niin, että enhän toki ole minkään arvoinen naisena ja on naurettavaa kun itsetunto on kiinni niistä kolmen sentin toppauksista liiveissäni. Mikä siis on tervettä?? Se, että pidetään normaalina hillua muuntautuneena joksikin mitä haluaisi olla, vai että löytää itsevarmuuden siinä minkälainen todella luonnostaan on.
Suurin osa meistä naisita pitää sitä ihan perussettinä, että on hoikka, sporttinen/ tai ainakin sen oloinen, hyväntuoksuinen, karvaton, meikattu, hiuksekas, tyylikäs ja ennen kaikkea seksikäs - siis kaikin puolin huoliteltu - ja Upea!
Mutta, mulla vissiin on jotain feelua päässä kun moinen saa aikaan tappotaiston pään sisässä.
Joko olen viallinen tai sitten moisesta tuoksinnasta sen kummemmin naisten keskuudessa puhuta. Jos puhuttaisiin olisi tämänkaltaisten asioiden sietäminen ehkä hippasen helpompaa.
Kotiin tullessa olin jo täysin ahdistunut ja halusin vain uida POIS liiveistä mitä pikimmin.
ONPAS TAAS HANKALAA OLLA NAINEN!
Kommentit
Lähetä kommentti